Erin Kososen kappale Vanha nainen hunningolla on soinut lähes taukoamatta päässäni viimeiset päivät. Syitä tähän on monia... löydän sanoista paloja itsestäni, paloja joista monella ei ole tietoakaan eikä edes ehkä aavistustakaan.
Salatuista asioista, ihmisten ennakkoasenteista ja monista muista syistä johtuen yritän pitää tämän blogini mahdollisimman anonyymina. Vanha blogi kävi liian tunnistettavaksi ja siten turhan turvattomaksi paikaksi avata sieluaan ja ajatuksiaan. On suojeltava itseään, koska kukaan muu sitä ei tee. Siksi uusi blogi, uusi nimi blogille.
Ensi perjantaina, maaliskuun neljäntenä, tulee kuluneeksi kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta siitä, kun pääsi the Iso Itku. En juurikaan aiemmissa postauksissa (siis vanhassa blogissa) avannut the Itkua, nyt ehkä aika on siihen kypsä.
Viime heinäkuussa elämääni astui mies, josta käsittämättömän lyhyessä ajassa ja käsittämättömällä tavalla tuli käsittämättömän tärkeä. Käsitättekö?
Kaikki lähti viattomasta viestinnästä, vaihtui nopeasti puheluihin, pitkiin meileihin ja enemmän tai vähemmän salaisiin tapaamisiin. Muutamassa hetkessä tuosta ihmisestä tuli tärkeä. Aivan liian tärkeä.
Olin löytänyt ihmisen, jonka kanssa pystyin puhumaan kaikesta mahdollisesti linnunradan ja routarajan väliltä. Olin löytänyt ihmisen, jonka seurassa oli yksinkertaisesti hyvä ja helppo olla ja joka jostain syystä tuntui viihtyvän myös minun seurassani.
Olin löytänyt ihmisen, jonka ajatukset osuivat omieni kanssa yhteen. Ihmisen, jolla oli häkellyttävän hyvä huumorintaju (ja takapuoli).
Olin löytänyt ihmisen, joka sai minut tuntemaan itseni haluttavaksi, kauniiksi, ihanaksi. Ihmisen, joka sai haluamaan itseään niin, että kipeää teki.
Luulin löytäneeni pelimiehen, kesäkollin, hetken hauskuuden. Löysinkin ihmisen, jonka vuoksi olisin ollut valmis jättämään kaiken ja lähtemään siinä hetkessä, kun olisi pyydetty.
Ei pyydetty, eikä pyydetä. Asiat lähtivät jossain määrin jo alusta asti väärille raiteille. Petin ja menetin luottamuksen. Petin ja lopulta menetin tärkeän ihmisen. Enkä saanut edes sanottua, miten pahoillani olin. Olen.
Tulen olemaan.
En ole kenellekään asiasta tietävälle tunnustanut, miten lähelle itseäni tuon ihmisen päästin. Miten tärkeäksi ja rakkaaksi annoin tuon ihmisen tulla. Jotkut varmasti aavistelevat, arvailevat, muutamalla voi olla jotain tiedon rippeitä. Menetin saman sotkun seurauksena ystävän. Syystä, toisesta tai kolmannesta ei ystävän menetys ole kuitenkaan kirpaissut niin syvältä, kuin tuon rakkaan menetys. Ehkä ystävyys ei ollutkaan sitten oikeaa ystävyyttä, tiedä tuota.
Ei tule vanhuus yksin. Krapulat kestävät kauemmin kuin nuorena, valvoa ei jaksa kuten ennen eikä naururypyiltäkään välty. Eikä myöskään särkyneestä sydämestä (vaikka sen särkyminen olisi miten omaa tyhmyyttä) toivu kuten ennen... edelleen tuoksut, äänet, sanat, musiikki tai mikä tahansa voivat tuoda mieleen sen hymyn, naurun, kosketuksen ja kuiskauksen. Ja muistot tuovat ikävää, kaipausta.
Miten tuo Erinin kappaleen riettaudessaan kaunis kertosäe saa palamaan mieleen sen hetken, kun ensimmäisen kerran vein hänet kotiinsa tapaamisemme jälkeen... "Ja mä mietin, kuinka mä ratsastin. Kuinka autossa jo liikkuvassa sua halusin". Eikä se tuntunut riettaalta, likaiselta tai luvattomalta. Se tuntui juuri sillä hetkellä oikealta. Niin oikealta ettei muuta pystynyt edes kuvittelemaan. Se tuntui siltä, että juuri näin oli tarkoitettukin. Vähänpä tiesin.
Aika parantaa haavat, jopa särkyneet sydämet. Pitää vain pitää huoli siitä, ettei sydän pääse liian usein särkymään ja arpeutumaan, kovettumaan.
-Vanha nainen hunningolla-
